Ilonpesä

Minä muistan sinut, enkä unohda koskaan. Muistan sinut ensi katseestasi alkaen. Siitä, miten katsoit minua, uutta, epävarmaa, vasta-alkajaa. Et ujostellut, katsoit kohti ja läpi. Sinä katsoit minua ja minä sinua. Sinä avoimesti, häpeilemättä, minä arasti häpeillen. Mitä häpesin, mitä arastelin, sitä en muista.

Kun sitten katseemme kohtasivat, sinun siniset löysivät minun vihreät silmäni, purskahdimme nauruun. Se nauru kumpusi meistä, vaikka tilanne ei sille sopiva ollutkaan. Ja jää suli.

Se suli, eikä palannut koskaan.

Minä muistan sinut, kun vuodet vierivät ja vierittivät meitä.

Näimme välillä tiuhaan ja välillä harvemmin, mutta aina kun tulit, tuli ovesta ilo. Se täytti huoneen, minut, eikä enää lähtenyt mihinkään, teki ilonpesän, joka kesti tuulet ja tuiskut.

Sinun ilosi minussa kesti vaikeita aikoja ja asioita. Se kesti sinun surusi ja kaipuusi, saavuttamattomat unelmat, haudatut lapset.

Kun läksit, kiitit kauniisti ja suoraan, et mielistellen.

Ennen kuin ovi takanasi sulkeutui, puhuimme paljon ja käytimme vähäisen ja silti niin loppumattoman aikamme puhumiseen. Mutta se oli meille tärkeää, puhua menneestä ja tulevasta. Elää hetkiä uudelleen, jakaa ne kanssasi, ja sinä osasit kuunnella. Sinulla oli korvat, jotka kuulivat toiveet ja unelmat, ilot ja surut.

Olit vieras, mutta tutumpi kuin kukaan tähän asti. Se, että oli ollut jo ennen minua ja vielä minun jälkeenikin. Se, että olit auringonpaiste ja pakkaspäivä, sinitaivas ja ukkosmyrsky, se saa minut muistamaan sinut.

Kun lähdit, et koskaan sulkenut ovea hyvästelemättä, sanomatta että nähtäisiin uudestaan. Kun lähdit, veit osan taakastani mukanasi, ja minun oli kevyempi kulkea.

Minä muistan sinut, koska et pelännyt koskaan mitään, ilman toivoa, sitä viimeistä oljenkortta tai uuden päivän koittoa. ”Uusi päivä ja uusi mahdollisuus”, sanoit ja hymyilit.

Minä muistan sinut, ja muistomme on punottu yhteen.

Sanna Romo

Kangasniemi