Äitini, emäntä Aino Ylönen, o.s. Laitinen, syntyi Kangasniemen Nousialan kylässä 1912 ja kuoli kotipitäjänsä sairaalassa 1984. Siihen aikaväliin mahtui niin nuoruutta kuin vanhuuden vaivoja, niin sotaa kuin rauhaakin.

Hän oli puhelias ja sanavalmis nainen. Aikalaiset olisivat varmaan sanoneet ”On siinä sitten suupaltti naesihmine.”

Veljensä kuvasi häntä osuvasti: ”Tyttö o ku harakka. Se naoraa nii pitkää että piäsee itku ja itkee nii kaova että piäsee naoru.” Jos oli puhekumppaneita, hän kertoili, keskusteli ja nauroi herkästi. Yksinkään hän ei ollut vaiti. Silloin oli laulun vuoro.

Elämään asettautuminen ei aivan mutkatonta ollut nuorelle Ainolle. Hän oli saanut hyvän päästötodistuksen kansakoulusta ja sen turvin haki seminaariin. Kun sitten pääsykokeiden tulokset julistettiin, ei Ainon nimeä hyväksyttyjen joukossa ollut. Kansliasta sai käydä kysymässä, jos halusi kuulla syyn hylkäämiseen.

Aino meni ja kuuli perustelut: ”Teillä on oikein hyvät pisteet kaikista kokeista paitsi laulusta. Kun siitä arvosana on vain 4 ja ½, emme voi hyväksyä teitä. Laulu on niin tärkeä osa-alue.”

Hakijan kasvoilta kuvastui valtava hämmennys. Syntyi keskustelu, jonka päätteeksi pahoiteltiin ja kehotettiin hakemaan uudelleen ensi vuonna. Virhe oli ilmeinen, kun Ainolla oli kiitettävä arvosana koulutodistuksessa. Tämä riitti seminaaria.

Tyttö haki meijerikkökouluun. Sieltä tuli vastaus: ”Hakemuksenne myöhästyi. Teidän papereillanne kannattaa hakea uudelleen.” Aino oli lähettänyt hakemuksen viikkoja ennen viimeistä hakupäivää. Kun sitten kotipuolessa kaveriporukassa Aino kertoi epäonnestaan, kuului poikajoukosta: ”Meillä on emännän paikka auki. Hae sitä.”

”Kun en kerra kelepoo meijerskäks, pitänee yrittöö muijerskaks.”

Kovin kiire haulla ei kuitenkaan ollut. Tyttö kävi Karkun evankelisen kansanopiston. Siellä varmaan jaettiin nuorille hyödyllisiä tietoja ja taitoja, olipa tuleva ammatti mikä tahansa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että emännän paikkaan Istrualan Alataloon hänet lopulta valittiin. Helpompia duuneja sekä opettajan että meijerikön hommat olisivat olleet, mutta kohtuudella hän kuitenkin emännänkin työt läpi kahlasi.

Kaiken uurastuksen ohessa hän pyöräytti neljä tenavaa, puolet tyttöjä, toinen poikia, harrasti kuorolaulua ja kirjallisuutta. Luki minkä ehti ja jaksoi iltamyöhällä. Ja oli kyläläisille apuna.

40–50-lukujen vaihteessa lähitienoon ainoa puhelin oli Alatalossa. Niinpä puhelimenkäyttäjiä pistäytyi tavan takaa soittopuuhissa. Arimmat pyysivät Aino-emäntää soittamaan puolestaan, varsinkin lääkärille. Hän oli siten tavallaan lääkärin vastaanottoapulainenkin. Ja monenmoista hätää hän pystyi helpottamaan.

Tosin vastaan tuli sellaisiakin tilanteita, joissa piti hetki miettiä, mitä tehdä. Niin kuin silloinkin, kun pikkutyttö tuli lapun kanssa hänen luokseen. Aino luki ja luki. Ei ymmärtänyt. Piti kysyä tytöltä, mikä oli hätänä. Lapussa kun luki vain: Sari pä ke ka otka ki. Suomeksi se oli: Sarvipää lehmä on karannut. Ottakaa kiinni.

Niin leimaa-antavaa Aino-emännän toiminta toisten, varsinkin vähävaraisten, auttamiseksi oli, että Lauri-isäntä luonnehti vaimoaan: ”Aino on kristilliskommunisti.”

Kommunismista en tiedä, mutta kristillisyys tunki läpi koko ajan kovalla otteella. Suorastaan järkytyin, kun luin Eero Valangon kirjaa Viimeiset 5000 vuotta Puulansalmella. Siinä hän siteeraa Aleksi Vallisaaren kirjasta Herätyksiä Kangasniemellä1940-luvulla ollutta kuvausta Istruala-Laitiala-alueen herätyksestä. Varsinkin lause: ”Herätyksen johtohenkilönä voinee pitää Aino Ylöstä.” Lause selitti kaiken, mitä tuolloin en käsittänyt enkä myöhemminkään tullut ajatelleeksi. Tottahan se oli. Hän oli Istrualan naisprofeetta.

Aino-emäntä piti pyhäkoulua, johti ompeluseuroja ja avasi tuvan oven tämän tästä saarnamiehille, niin papeille kuin maallikoille. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Ei helluntailaisille.

1951 kylälle perustettiin diakoniapiiri lähetyspiirin rinnalle. Kun se oli uutta ja kokoontui iltaisin, oli väkeä aluksi tuvan täydeltä. Kylällä oli yksi helluntailaisperhe. Sen perheenpää tuli piiriin gramofoninsa kanssa soittamaan heidän laulujaan. Gramofoni särisi pahasti. Aikansa kuunneltuaan Aino-emäntä sanoi: ”Vie pois sun virtes hyrinä. Myö laoletaa paremmi.” Silloinkin järkytyin. Miten tökerösti hän käyttäytyi. Olisi voinut ystävällisemmin lauluhalunsa ilmaista. Mies ei tullut toista kertaa. Liiasta ekumeenisuudesta kylän herätysjohtajaa ei voinut syyttää.

Ja kuitenkin kylän nuoret pitivät häntä välittömänä ja nuoria ymmärtävänä edellisen sukupolven edustajana. Vähän ihmeissään he kuuntelivat omaa arviointiani: Lakia meillä kyllä oli, mutta evankeliumia olisi saanut olla enemmän. Lopputoteamuksena sanon: kristilliskommunistikaan ei ollut pyhimys.

Mirjami Annikki

Kangasniemi