Mari Jalava oli Mari Reinikainen, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tomera tyttö tupsahti taksista pihamaalle, ja siitä se lähti kouluun tutustuminen. Päivä jatkui sujakasti kotiinlähtöön asti.

Kyytiläisiä oli kahdestikin viedä. Yritin pitää huolen siitä, että tutustujat pääsevät ensimmäiseen lähtöön. Ei onnistunut. Olimme Marin kanssa mielestämme ripeästi hankkiutuneet autolle, mutta myöhä tapasi. Yritin pyydellä anteeksi ja selitellä tytölle, että hänen olisi kuulunut olla etusijalla. Mari katsoi tuimahkosti minuun ja sanoi: ”Saat opettaa niille käytöstä.”

Otin tehtävän vastaan, mutta itsekseni tuumin: kappas vain, tyttöhän tekee työnohjausta varsin taitavasti.

Aikanaan koulutyö sitten alkoi ja paneutui uomiinsa. Aivan päänvaivatta en Maristakaan selvinnyt. Varsin pian huomasin hänen tarvitsevan erikoismenettelyä. Sain varautua siihen, että kun muu joukko ähki vielä lähtökuopissa, Mari oli jo loppusuoralla. Lisätehtäviä tarvittiin.

Vuodet kuluivat. Tyttö opiskeli, valmistui, pyörähti kotinurkilta kauemmas, palasi, avasi käsityöpuodin entiseen ”Artturin apteekkiin”, mutta tekeillä oli vielä muutakin.

Lopulta mekin älysimme, mitä tapahtui: Kangasniemi oli saanut ensimmäisen huopataiteilijansa oman pitäjän tytöstä, Mari Jalavasta. Olemme nähneet senkin, etteivät maan rajatkaan ole esteenä etenemiselle.

Tulee mieleen Runebergin lausahdus ”Sotilaspojasta”: ”Mihin ehtii vielä…”

Nyt kun tapaan Marin, ei hän enää katso aiheelliseksi neuvoa ”vanhaa koiraa”. Eihän se enää uutta opi.

Hänellä on hallussaan neuvon lisäksi myös keinoja, joita voi käyttää oppimattomaankin: lämmin hymy ja railakka nauru. Erehtymättömällä varmuudella hän tietää kumpaa käyttää kulloinkin.

Tarina kaipaa jatkon. Sitä en enää ole kyhäämässä. Sen laatimisen delegoin nuoremmille.

”Se vanha vainooja, kavala kauhea” alias Marin alkuopettaja

Kangasniemi