Martikaisen perhe

Lapsuudenkotini naapurissa asui vuodesta 1966 alkaen Martikaisen perhe. Muistan heidät lämminhenkisenä, turvallisena ja mielenkiintoisena perheenä, joiden kanssa oli aina kivaa.

Tuo aika on piirtynyt muistoihini onnellisena aikana. Heidän elämänsä poikkesi oman perheeni elämästä monin tavoin. Lapsen mieleen on jäänyt erityisesti se, että heillä oli televisio, joka meille tuli huomattavasti myöhemmin. Erityisenä tapahtumana, jota seurattiin heillä, oli laskeutuminen kuun pinnalle. Martikaisilla kuunneltiin paljon musiikkia, ja minusta tuntui, että jokainen tiesi kappaleiden nimet ja esittäjät. Tämä oli minusta hyvin vaikuttavaa, sillä itselläni ei ollut soitinta eikä meillä ollut radio päällä kuin äidin ja isän kuunnellessa sieltä jotain, esimerkiksi uutisia. Martikaisen perheen lapsien isoisä opetti meille kortin pelaamista, joka omassa kotonani ei ollut sallittua.

Omat vanhempani olivat hyvin vanhoillisia. Isän muistot sodasta varmasti toivat varjonsa hänen elämäänsä. Isä toimi sodassa ambulanssikuskina ja näki paljon tuskaa. Sodan jälkeen isä ajoi taksia aina 72-vuotiaaksi saakka. Äiti oli kotona, mutta teki satunnaisia töitä seurakunnalle ja toimi yksityisenä siivoojana joillekin perheille.

Kotini oli turvallinen ja hyvä koti, mutta tutustuminen Martikaisen perheeseen toi elämääni toisenlaisen näkökulman. Heidän perheensä edusti minulle ”nykyaikaa”.

Olin heidän mukanaan mökillä, jossa touhusimme kaikkea kivaa. Läheisen maalaistalon lapsetkin olivat usein mukana leikeissä. Oli minulla oikea työtehtäväkin, kun opetin matematiikkaa perheen nuoremmalle pojalle Timolle, joka pyrki yhteiskouluun. Joskus paljon jälkeenpäin sain viestin, ettei opetukseni mennyt hukkaan, kun tästä ”oppilaastani” tuli kuuden ällän ylioppilas.

Matkustin heidän kanssaan myös Helsinkiin, kun isä-Martikainen erikoistui siellä. Tältä matkalta jäi mieleeni perheen vanhempien luottamus meihin lapsiin, kun pääsimme keskenämme tutustumaan kaupunkiin. Vanhemmat kirjoittivat osoitteita lapulle ja antoivat rahaa pääsymaksuihin, ja niin lähdimme koko lapsikatras nähtävyyksiä katsomaan. En muista, kävimmekö muualla kuin kansallismuseossa, mutta sekin oli jo suuri seikkailu minulle. Ehkä tuo luottamus ja usko pärjäämiseen puhuttelivat minua kaikkein eniten. Olin siitä niin mielissäni. Tuolta Helsingin-matkalta sain myös lahjaksi valkoisen angorapuseron. Se oli niin hieno, etten ollut nähnyt koskaan mitään kauniimpaa.

Myöhemmin olin vielä heidän luonaan Mikkelissä, jonne he muuttivat Kangasniemeltä. Sieltäkin mieleeni on jäänyt yhteinen opetustuokio perheen lasten kanssa. Isä kertoi alkoholin vaaroista ja sanoi, että jos sitä haluaa kokeilla sitten aikanaan, se on hyvä tehdä kotona. Olen jälkeenpäin miettinyt, että näin hän poisti asiasta kielletyn leiman, joka olisi muuten saattanut aiheuttaa ennenaikaista kokeilunhalua, ja osoitti asialle turvallisen ympäristön.

Anneli-äiti toivoi, että yhteydet säilyisivät vuosien saatossa.

Tavallaan ne säilyivätkin: läheteltiin joulukortteja puolin ja toisin.

Muistelin heitä kuitenkin usein ja minun teki mieli ottaa yhteyttä. Soittelin heille kyllä joitakin kertoja viime vuosina, mutta tapaamaan rohkenin vasta jäätyäni eläkkeelle. Kun ei ollut työkiireitä, oli hyvä palata noihin lämpimiin muistoihin. Juhannuksen jälkeen pääsin viimein heidän luokseen. Vietin ihanan kolmetuntisen vanhoja muistellen ja nauttien kivasta illasta. Paikalla oli myös heidän tyttärensä Taina. Ei voi muuta toivoa kuin että olisinpa yhtä hyvässä kunnossa 90-vuotiaana kuin Anneli ja Timo Martikainen nyt.

Kiitos näistä muistoista!

On ihanaa, kun olen saanut lapsena nauttia heidän perheensä tunnelmasta, ja sieltä on jäänyt minulle monia ohjeita oman elämän varrelle.

Heli Lu
Kangasniemi