Mummo

Minä muistan kaiken sen lämmön ja myönteisyyden lähellä tapahtuneista vastoinkäymisistä huolimatta. Hyvällä tavalla järkkymätön tyyneyden ja tasapainon ruumiillistuma, joka ei koskaan, minun muistaakseni, puhunut kielteiseen sävyyn juuri mistään.

Hän kävi pitkään lapsuuteni aikana vielä palkkatyössä, mutta sieltä saavuttuaankaan, vaikka teki ruumiillista työtä, hän ei koskaan maininnut olevansa väsynyt vaan hymyillen hyväntuulisena jatkoi kotiaskareiden parissa loppupäivänkin. Teki ruoan, tiskasi, istui olohuoneen nurkassa olleeseen kiikkutuoliin neulomaan tai virkkaamaan ja vaihtoi samalla päivän kuulumiset puolison ja kulloinkin paikalla olleen muun perheen kanssa. Ja vielä muisti huomioida myös minut.

Minä en muista hänestä hetkeä, jolloin hän olisi valittanut kipuja. En muista, että hän olisi sanonut ilkeämielisesti toisesta ihmisestä tai elämästä. Ja aina hän lauloi tai hyräili jotakin laulua, joka rauhoitti ja loi sekä lisäsi turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta.

Minä en muista, että hän olisi kieltäytynyt oikein mistään. Hän antoi aina elämälle ja ilolle mahdollisuuden. Hän ei ollut tyly tai katkera kenellekään tai millekään.

Hän oli aina valmis kyselemään, jakamaan ja vastaanottamaan lapsen senhetkisessä kokonaisvaltaisessa mittakaavassa mieltä askarruttavia asioita, iloja ja suruja. Olipa mikä vuodenaika tai säätila tahansa, hänen seurassaan ja lähellään koin aina lämmön.

Nämä tunnesiteet ja tunnelmat koin niin vahvoina, että kun kasvoin aikuisikään, tahdoin omistaa jotain samaa kuin hän. Se oli ja on hänen senaikainen kotinsa, jossa vietimme eniten aikaa yhdessä.

Minun kotini viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta.

Rakas Mummo.

Memmi (Mervi Pyykkönen)
Kangasniemi