Musikaaliset sisarukset Maire ja Urpo Pylvänäinen

Maire ja Urpo olivat kuusijäsenisen sisarusparven vanhin ja nuorin, ikäeroa kertyi peräti 18 vuotta. Heidän nuoruudenaikainen kotinsa oli Pylvänälän Sikomäellä Kangasniemellä. Sieltä he lähtivät omille taipaleilleen ja palasivat saman katon alle Kangasniemen kirkonkylälle retkensä tehtyään, kumpikin kun oli perheetön. Maire oli tosin ollut avioliitossa vuoden verran, mutta liitto oli päättynyt eroon.

Maire syntyi 11.8.1913. Koulun tyttö alkoi Kangasniemellä, mutta suoritti keskikoulun Lappeenrannassa. Isän sisar, Lyyli-täti, kun oli ottanut Mairen oman tyttärensä seuraksi sinne. Keskikoulun päätyttyä opinnot jatkuivat Suistamon alakansakoulun opettajaseminaarissa. Sieltä pääsikin jo työn syrjään kiinni.

Tultiin 40-luvulle, tuli sota ja tuli opettajapula. Pulaa helpottamaan kyhättiin hospitanttiluokkamenettely. Sitä mahdollisuutta käyttäen Maire pätevöityi opettajaksi koko kansakouluun.

Hän hakeutui sittemmin Toivakan Paloskylän yksiopettajaisen kansakoulun ainoaksi valistajaksi ja jöönpitäjäksi.

Siellä hän ehti olla muutaman vuoden, kun 1955 Kangasniemellä haettiin opettajia Kortesalmen upouuteen kaksiopettajaiseen kouluun. Maire haki ja hänet valittiin alaluokkien opettajaksi. Koulu kuitenkin lakkautettiin jo 1971. Mairella oli vielä kaksi vuotta eläkeikään. Hän sai siirron saman kunnan Vuojalahden kouluun viimeisiksi työvuosikseen.

Opetustyönsä ohessa Maire elävöitti ympäristöään musiikilla. Hän soitti pianoa, säesti, johti kuoroja ja opetti nousevaa polvea soittamaan. Soitto-oppilaita hän neuvoi muutenkin, jos tarve vaati. Yksi pojanjuntti tuli melko likaisin käsin tunnille. Tietenkin soitto-opettaja puuttui asiaan määräten käsienpesun soittoläksyn lisäksi. Poika ei sen koommin tullut tunnille. No, soittamaan hän ei sillä keinoin oppinut, ehkä kuitenkin kätensä pesemään. Maire vähätteli taitojaan, mutta antoi aina tarvittaessa näytön kyvyistään.

Perhepiirissä hän panosti sisarusten lapsiin, omia kun ei ollut. He muistavat tätiään lämmöllä ja kiitollisuudella. Kyläläiset arvostivat ylväsryhtistä opettajaa, yrittivätpä itsekin käyttäytyä edukseen hänet tavatessaan. Eläkevuosistaan Maire ehti nauttia yli 30 vuotta. 11.1.2007 hän sai vielä yhden siirron, nyt Tuonelan tuville. Monet hänen oppilaansakin ovat jo siirtyneet manan majoille. Jäljelle jääneiden mielessä Maire-opettajan muisto ei ole himmennyt.

Urpo syntyi Elma-äidin nuorimpana 12.3.1931. Hän oli innostunut kanteleen soitosta jo lapsuuskodissa asuessaan. Iltakaudet hän harjoitteli. Nämä kotoiset iltasoitot ovat lämpimänä muistona enosta sisarentyttärellä. Kun tyttö oli yökylässä mummolassa, hänen tuutulaulunaan ja iltasatunaan oli viereisestä kamarista kuuluva kanteleen soitto. Elämän karu totuus on, että kanteleen soittoa varmempi leipäpuu piti Urponkin hankkia. Mikä sai herkän nuoren miehen hakemaan Helsingin poliisikouluun, sitä emme tiedä, mutta sinne hän haki ja sieltä poliisiksi valmistui. Helsingin poliisivoimista sitten työpaikankin sai.

Ja sehän oli varma, että missä Urpo oli, siellä oli kannelkin. Eikä kynttilä pysynyt vakan alla. Sen työtoveritkin näkivät ja kuulivat. Pian he nimittivät häntä kanteletta pimputtavaksi rippikoulupojaksi, nuorikin kun oli. Aika kului ja arvo nousi. Hänestä tuli poliisiauton Väinämöinen. Ehkä ei kumpikaan titteli saajastaan kunniamaininnalta tuntunut.

Siinä sivussa kasvoi iltasoittoja kuunnellut pikkutyttökin. Päätettyään kansakoulun hän lähti piikatytöksi Helsinkiin. Päivänä muutamana hän näki Urpon työssään liikennettä ohjaamassa. Näkymä tallentui mielen sopukoihin: salskea nuori poliisi pitkävartisine valkeine käsineineen kaiken keskipisteessä. Ja liikenne noudatti hänen viittauksiaan. Piikatyttö nyökkäili: kyllä eno osaa tuonkin homman. Kuitenkin Urpo jätti poliisin työt roimasti ennen eläkeikää ja palasi Kangasniemelle.

Urpo ei vain pimputellut niitä näitä vaan paneutui harrastukseensa kehittyen vertaansa vailla olevaksi mestariksi. Siellä Helsingin piireissä oli arveltu hänen soittavan paremmin kuin Ulla Katajavuori, joka oli silloinen maestro kantelealalla. Mene ja tiedä. Mainitaanpa hänen virittäneen Pokeloidenkin pelit.

Mutta se tiedetään varmasti, että hän esiintyi radiossa, levytti ja konsertoi ulkomaita myöten. Vain kotipitäjässä ei soittajaa sen kummemmin noteerattu.

Urpo pysyi poikamiehenä. Oli hänellä ollut joku ylitse muiden, muttei se papin pakeille johtanut. Elma-äiti olisi kai toivonut pojan avioitumista, koskapa vähän kautta rantain huomautteli asiasta. Seutukunnalla oli naimaikäiset sisarukset. Kun vanhempi kihlautui, mainitsi äiti pojalleen, että nyt sekin meni. Urpo ei ollut moksiskaan, palautti vain äidin todellisuuteen sanomalla: ”Kommeempha sinne jäe”, muttei tehnyt elettäkään komeamman korjaamiseksi.

Lopulta kävi niin kuin monelle herkälle muusikolle on käynyt. Alkoholi sai vähän erin yhä suuremman osan elämästä. Oli pitkiä ryypyttömiä aikoja. Silloin hän lenkkeili, pukeutui siististi ja baskeri päässä vaelsi kylän raittia. Muita baskeripäitä ei näkynyt. Baskeri oli hänen tavaramerkkinsä. Mutta sitten taas tuli ryypyn vuoro. Kausijuoppo hän oli. Surullisemmin tarina ei voisi päättyä.

8.4.1981 hänet löydettiin maahan tuupertuneena. Kuolema oli tavoittanut matkalaisen. Ruumiinavaus paljasti menehtymisen syyksi äkillisen sairauskohtauksen. Jos hänen elämänsä olisi saanut jatkua, hän olisi voinut raitistua ja kohentua entistä mestarillisemmaksi. Monelle muusikolle on niin käynytkin. Nyt meidän on vain tyydyttävä siihen, että hän ilahdutti soitollaan sen ajan, mikä oli annettu.

Muistamme hiljentyen Urpoa ja hänen taituruuttaan.

”Piikatytön” kertomasta Mirjami Annikki

Kangasniemi