Mentorini Paavo

Minä muistan ensimmäisen vierailuni yhteiseen työhömme. Opiskelin ja mietin, että täällä haluan olla. Kerroit työstäsi, näytit puuverstasta ja puhuit kaikesta lämpimästi. Tiesin haluavani tehdä samaa. Työskennellä lasten parissa, ohjata kohti nuoruutta. Luoda uutta ja tukea kohti tulevaa.

Sinulla oli usein päälläsi tummansininen verstashaalari. Päässäsi keikkui hattu. Pikkuinen, valkoinen huopamyssy. Haalarin taskusta kaivoit aina tarvittavan. Työntömitan, kynän, karamellin, nenäliinan. Sinun seurassasi olivat kaikki tunteet sallittuja. Kuuntelit niin lapsia kuin aikuisia. Kysyit, tarkensit, pyysit selittämään. Kohtasit.

Teimme töitä yhdessä vain muutaman vuoden, mutta yhteys ja ystävyys säilyivät. Yhteinen kiinnostus työtämme kohtaan piti yhteyttä yllä. Jokaisen joulun alla mieltä lämmitti puhelu: ”Jouluaskartelu, milloin? Mitäs tänä vuonna?” Pidimme lukuisia Oukki Doukki -kisoja, jaoimme Railin lähettämät eväät ja ihmettelimme lapsia, elämää, kasvua.

Olet vuosien varrella ollut minulle tärkeä mentori. Omaa polkuani kulkiessani olet innostanut, kannustanut ja niin, jälleen kyseenalaistanut. Kun olet todennut, että ”juuri noin minäkin toimisin”, olen luottanut olevani oikealla tiellä.

En muista sinun torjuneen ketään, joka on luoksesi pyrkinyt. Jos hetki ei ole ollut sopiva, olet vain todennut ”jutellaanko myöhemmin?” Aina se myöhemmin on tullut.

Olet kasvattanut hyvää vuosikymmeniä. Jo paljon ennen minua. Sitä samaa hyvää haluan omalla työlläni kasvattaa seuraaville. Kannustaa ja tukea.

Kysyä huonolla hetkellä vain ”jutellaanko myöhemmin?”

Sanna

Savonlinna