Sanat sinä minulle annoit

Muistan ihosi pehmeyden. Se tuntui kylmältä. Kuin pullataikina. Letvehnänen. Ja laskiaispullat, joita hiihtolomalla sai hakea kylmäkomerosta niin paljon kuin jaksoi syödä. Ne eivät loppuneet. Ikosen leipomossa päivät olivat raskaat. Alkoivat jo aamuyöllä. Kesäisin vielä aikaisemmin, eikä kesälomatuuraajia tunnettu. Kun toinen leipuri lomaili, teki toinen työtä kahden edestä. Työpäivän jälkeen nukuit iltapäivät. Elit äitiyden vuosia, jolloin et jaksanut olla läsnä. Et paistaa lettuja kansakoulusta kotiin palaaville lapsille. Kannoit elättämisen taakkaa. Työmiehen vaimon oli puolisonsa rinnalla osansa tehtävä.

Luovuutesi upotit taikinakulhoon. Kauneuden kaipuulla kuorrutit kermakakut. Turhautumisesi kaulit karjalanpiirakoihin. Niiden päältä sula voi valui sormien väliin, kuin yliläikkyvä elämä. Salaiset toiveesi
kiepautit ässiin. Ääneen lausumattomat sadattelut kananpeihin.

Eläköityminen tuli kohdalle mielestäsi liian varhain. Ammattitauti. 19 vuotta jauhonpölyssä alkoi henkeä ahdistaa. Aikasi asiaa kriiseilit. Murehdit, että olet ”aina väärän ikäinen”, niin kuin olit saanut useasti elämäsi varrella sisariltasi kuulla. Sitten taikinasta vapautuneet kätesi tarttuivat kankaisiin, lankoihin ja koukkuihin. Sen sinä osasit. Olithan nuorena äitinä venyttänyt päivää yöhön ehtiäksesi vaatettaa lapsiasi, sillä itse olit joutunut pukeutumaan ”kasvunvaravaatteisiin” niitä häveten. Et halunnut lapsiesi kulkevan napitonna, ei liioin reikäisissä tahi likaisissa vaatteissa. Nyt palkkatyön päätyttyä alkoi käsiesi kautta syntyä hattuja, nimikoituja pitsireunaisia vohvelikankaisia pyyhkeitä suvun uusille vauvoille, kalalangasta virkattuja päiväpeittoja ja ikkunaverhoja kotiin jos toiseenkin. 1970-luvulla ostettu Bernina -merkkinen ompelukoneesi toimii edelleen. Koskaan et minua kieltänyt sitä käyttämästä.

Nuoruudessasi olit ihaillut näyttelijätär Ansa Ikosta ja suorastaan rakastanut Tauno Paloa. Suuri oli harmituksesi heinäkuussa 1948, kun et päässyt Kangasniemen Pirtille Taunoa katsomaan. Liput ”Kutsumattomaan vieraaseen” olivat liian kalliit. 150 markkaa. Näytelmätaidehaaveesi kuitenkin toteutit. Myöhäisessä keski-iässä sinusta sukeutui Eläkkeensaajien puuhanainen. Ideoit juhliin näytelmät ja pidit puheet. Sait tehdä ja harrastaa toivomaasi. Nousta lavalle, ohjata näytelmiä, kutkutella kuulijoiden mielikuvitusta. Meidät pienet tyttösetkin kirjoitit ohjelmiin, milloin flamencotanssijoina, milloin ballerinoina tai rakkauden nuolia ampuvina Amoreina.

Olit perheen koolle kutsuva voima. Aina oli syytä juhlaan. Nimipäivät, syntymäpäivät, hääpäivät. Aina oli aikaa istua yhteiseen pöytään. Pöytä oli pyöreä, sellainen tulppaanipöytä. Ollut joskus kai trendikäs. Sillä sinä halusit olla ajan hermolla. Uudistua.

Minulle sinä olit mummo, jonka elämään mahtui muutakin kuin keittiö. En muista, että olisin koskaan kanssasi leiponut. Mutta sanat sinä minulle annoit. Muistan kirjoituskoneen ropsutuksen ja ajatuksiinsa uppoutuneen naisen. Otit minut mukaasi Eläkkeensaajien Keskusliiton Runoa ja proosaa -kirjoituskurssille, jossa ohjaajana oli kirjailija Elsa Tolmunen. Myöhemmin lukiovuosinani harrastimme yhdessä lausuntaa Kansalaisopistossa. Sinä sanailit siivet hapsuilla, silmät pystyssä uhkuvasta kantaäidistä, minä hetken sykkivästä liekkisydämestä.

Muistan ihosi nihkeyden. Kylmältä se tuntui.

Sain luovat kätesi yhteen liittää. Hengen perinnöstä kiittää.

Henna Arkko
Kangasniemi