Vaari

Vaaria muistellessa tulee elävästi mieleen tappaiskeitto, Amerikan matka ja vetopasuunalla soittaminen.

Vaari toi monesti tappaiskeittotarpeet mukanaan tullessaan vierailulle lapsuudenkotiini. Niistä äiti ihan ajan kanssa keitteli ison kattilallisen keittoa suurperheelle. Meistä lapsista se oli hyvää. Vaari oli poikamiehenä ollessaan ajan tavan mukaan lähtenyt leveämmän leivän toivossa Amerikkaan. Työ kaivoksessa oli raskasta, eikä sitä aina edes ollut. Vähistä tienesteistä huolimatta vaari oli saanut hankittua itselleen käytetyn vetopasuunan. Soittamaan opeteltuaan hän soitti kaivossoittokunnassa.

Avioiduttuaan suomalaisen vaimon kanssa vaari sai tyttären. Vaimo kuitenkin menehtyi umpisuolentulehdukseen ja vaari jäi pienen tyttölapsen yksinhuoltajaksi vieraassa maassa.

Maailmansota uhkasi, ja siirtolaistenkin olisi pian pitänyt astua maan armeijan riveihin taistelemaan. Vaari ajatteli sotivansa mieluummin oman maan armeijan riveissä. Tytär oli tuolloin vain noin viisivuotias.

Matkalla Suomeen laiva kuitenkin törmäsi jäävuoreen ja haaksirikkoutui. Vaari ja hänen lapsensa joutuivat erilleen toisistaan. Tukholmaan matkalla olleen laivan kyytiin päästyään he löysivät toisensa. Punainen omena kädessä kerrotaan tytön istuneen hyvien ihmisten ympäröimänä, kun vaari jälleen tapasi hänet. Tukholmasta matka jatkui Haaparannan kautta kotimaan kamaralle.

Suomessa vaarin oli oltava valmiina palvelukseen sotimaan isänmaan puolesta. Suojeluskunnan soittokunnassa ei ollut vetopasuunan soittajaa, joten vaarin ei tarvinnutkaan astua aseisiin, sillä hän pääsi soittokuntaan.

Vaari on toiminut itselleni hyvänä esikuvana erilaisten harrastuksien ja seikkailujen johdosta.

Unelmien eteen joutuu tekemään uhrauksia, mutta unelmista kannattaa pitää kiinni, sillä on paljon mahdollista, että ne toteutuvat.

Kiitos vaari.

Tyttärentyttäresi Anja (Aasa)
Kangasniemi